Itärannan kieli on kaunista ja kuvamaalailu lähes runollista. Taitavan kirjailijan tekstin vietäväksi onkin ilo heittäytyä.
Sol,
tämä saattaa olla viimeinen sivu, se, jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut. Se, jonka revin irti muistikirjan lopusta ja asetan kannen ja kansilehden väliin. Sen ensimmäinen sana on sinun nimesi: siitä tiedät heti, että lauseet tulevilla sivuilla ovat yhtä lailla sinua varten kuin itseäni.
On aamu kaiken jälkeen.
Täältä, missä istun, näen tomunharmaan tasangon ja sen varjoja myötäävät kukkulat, kraaterien paljaat rinteet. Kuun maisema on eloton kuin kiveksi muuttunut meri, jollei lasketa kupolikylän kaukaista hehkua, melkein näkymätöntä. Horisontti kulkee erämaan poikki mustana siveltimenvetona. Yöstä tehdyn taivaan alareunassa kelluu nouseva Maa, rajoiltaan kuulas ja ilmankeveä. Pilvihuurre sen pinnalla on jähmettynyt sinisen ja keltaisen ja ruskean ylle. Se tuo mieleeni talven ensimmäisen kuuran, joka pysäyttää pudonneet lehdet lammen pintaan.
On aivan kuin vihreää näkyisi enemmän kuin eilen. Sen täytyy olla omaa mielikuvitustani. On vielä liian varhaista.
Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Maasta kotoisin oleva Lumi Salo etsii puolisoaan Solia, joka on kadonnut työmatkalla. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kuka hän oikeastaan on?
Rivi riviltä romaani kysyy: Mikä kaikki on liian kaukana, ja minkä voimme vielä pelastaa?
Itärannan kieli on kaunista ja kuvamaalailu lähes runollista. Taitavan kirjailijan tekstin vietäväksi onkin ilo heittäytyä.
Itäranta on kaikissa romaaneissaan osoittautunut kiinnostavaksi ja taitavaksi kertojaksi, kuviteltujen tarinamaailmojen luojaksi. Kuunpäivän kirjeissä toteutuu harppaus eteen päin. Romaani kiehtoo monitasoisuudellaan ja koskettaa teemoillaan jopa enemmän kuin Teemestarin kirja (2012) tai Kudottujen kujien kaupunki (2015).
Kuunpäivän kirjeet on monin tavoin nautinnollinen romaani.
Sen maalaama kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta ei ole mitenkään aurinkoinen, mutta paremman tulevaisuuden vuoksi ainakin osa työskentelee henkensä kaupalla. Tosin uhkakuvat, joita Itäranta käsittelee, ovat läsnä jo nyt.
Juonen paljastuminen vähä vähältä, muistoista, keskusteluista ja parantajan matkoilta, on todella kiehtovaa ja vienee pois sen raskauden, jota aihepiiri muutoin saattaisi tuottaa.
Emmi Itäranta käsittelee ympäristökriisiä ja ihmisoikeuksia ansiokkaalla eikä alkuunkaan yksioikoisella otteella uudessa romaanissaan Kuunpäivän kirjeet. (…) lyyrisen kirjeromaanin terävintä kärkeä hioo Itärannan tyyli kuvailla tulevaisuuden ympäristöjä ja yhteiskunnan järjestystä tavalla, joka ei selitä mahdollista maailmaa tyhjäksi, vaan yksityiskohdat vihjaavat kokonaisuudesta hienovaraisesti.
Itärannan uusin on kauniin viipyilevä ja sisikuntaa pakahduttava. Se on kuin laulu rakkaudesta ja päättymättömästä koti-ikävästä.
Teoksen todellisuus avautuu kauniisti kehämäisenä ja päällekkäisenä kuin planeettojen kiertoradat ja shamaanin matka.
Kuunpäivän kirjeet on monitasoinen romaani, josta varmasti löytää jotain uutta jokaisella lukukerralla. Silti juoni on melko suoraviivainen ja helposti seurattava, eikä teoksessa tunnu olevan mitään ylimääräistä. Itäranta on yksi tämän hetken taitavimmista suomalaisista kirjoittajista, jonka jokaista romaania on ollut ilo lukea.
Kuunpäivän kirjeet on hieno kirja taitavalta kertojalta ja erottuu edukseen scifin kentällä.
Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.
Palkintoraadin perustelut: ”Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille. (…) Näkymä romahtaneeseen ekosysteemiin, hylättyyn kuoreen, jonka ihminen on imenyt tyhjiin, on varoittava ja enteellinen. Se tekee Kuunpäivän kirjeistä tiukasti ajankohtaisen. Samalla kirja kurkottaa vaivattomasti tulevaisuuteen, jossa avaruuden asuttamisen kynnys on jo ylitetty.”
Helsingin Science Fiction Seura